Yön sävel

turha on tahtoa tuskien lapsen
ikuisten ilmojen korkeuteen
aurinko pilkkaa, pilvet ivaa
paras on painuu uudelleen

yöstä ne kasvavat kukkaset kummat
päivällä vain on touhu ja työ
yötä mä lemmin, yötä mä laulan
olkoon, veljeni, viimeinen yö

silloin mä virteni viimeisen laulan
terve te yön tytöt, mennyt on mies
tulkaa sinisiä siltoja pitkin
tummui jo maan punalieskavin lies

tunnen mä aatteen kirkkaat ilmat
tunnen mä seppojen tunturisäät
noista en huoli, noissa en viihdy
tulkaa lempeni tuuliaispäät

lennättäkäätte mun lauluni purtta
viekää suurten selkäin taa
soikoon yön sävel sieluni halki
siksi kun kaikki, kaikki, katoaa

Kulkuset

muistan kuinka lapsena taivaan tähtiä tähysin
elon etsin arvoitusta, tuoltapuolen elämän
mitä löysin?

mietteitä raskaan sydämen
autuutta ilman aavan
illan tummuvan tuloa

varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä
kaiken kauniin menoa
jähmetystä jään ikuisen

päivä päivältä enemmän mä arvailen
viisautta vähemmän vielä

kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen
soipien soria äänten, kylätiellä kiitävien
mitä löydän, mitä löydän?

vaikka onkin lumi valkia kujilla
mennyt minun kesäni
tunnen kukkivan elämän

luonnon laajan, luojan suuren
kuulen kaikkeuden sävelet
tunnen riemut ihmisten, tuhat tuskaa totista

päivä päivältä enemmän mä arvailen
viisautta vähemmän vielä

varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä
kaiken kauniin menoa
jähmetystä jään ikuisen

Yölaulu

sano koska se koittaa, se aamu
jona helposti herätä voin
sano koska se koittaa, se ilta
jona iloisena vaipuu voin

sano tiedätkö milloin ne joutuu
ne joulut ja kynttilät
sano koska ne haihtuu ne haamut jotka takana käyvät

ei, elä pelkää, en minä itke
en itkenyt vuosiin
mut vuosia olen unta nähnyt
ja uskonut uniin

minä luulin sut siksi aamuksi
jona helposti herätä voin
minä luulin sut siksi illaksi
jona iloisena uinuu voin

minä luulin mun jouluni joutuneen
kera kuusien ja kynttilöiden
minä luulin mun haamujeni haihtuneen
ja menneen metsäöiden

ei, elä pelkää, en minä itke
en itkenyt vuosiin
mut vuosia olen unta nähnyt
ja uskonut uniin

ja luulin jo et olin ihminen
en ainainen uneksija
ja luulin et olin onnellinen
en onnen vain runoilija

ihminen suree ja iloitsee
ja tuntee ja elää
mut laulaja kulkee ja kuuntelee
ja sen korvissa kanteleet helää
ne helkkyvät, helkkyvät, päivät ja yöt
ja ne kulkevat niin kaukaa, kaukaa

Mua pelottaa

mua pelottaa, mua pelottaa, tämä erämaa
mua pelottaa, nämä ihmiset, nämä katseet
mut enin mun syömmeni syvyydet

en tunne mä muita, en itseäni
miten outojen joukkoon mä jouduinkin näin?
toki jossakin muuallla parempi ois
kun huoata vois
tai nukkua, nukkua nuorena pois

vieraita oomme, me ihmiset
kuin eri tähdillä syntyneet
kuka kotoisin kuun helmasta on
kuka auringon

mä etsin suojaa itseltäin
ja omilta hulluilta mietteiltäin
mua pelottaa nää ihmiset
nää katseet,
mut enin mun syömmeni syvyydet

minä lapsonen koditon laaksoissa maan
minä hankia kuljen ja harhailen vaan
minä sydäntä etsin, mi sylkähtäis
joka luokseni jäis
yö vaikka mun ympäri hämärtäis

Meri kuutamolla

minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla
en tahtois mä touhuun ihmisten
enkä tahtoisi mä yksin olla

minun mieleni on niin korkea
kuin taivaan tähtivyö
ja sen alle mahtuu maailma
ja yhdessä päivä ja yö

oi äitini armas, jos eläisit
nyt itkisin helmassasi
sä anteeks antaen pyyhkisit
pois kyyneleet poskiltani

oi ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa?
kun luonut on luojamme lempeä
maan, kaiken, niin kauniiksi

miks ihmiset astutte allapäin
kun korkea taivas on yllä
ylös silmänne luokaa, ystäväin
niin mielenne yhtyy kyllä

en tahtois mä touhuun ihmisten
enkä tahtoisi mä yksin olla

Metsään nukkunut

mä oon kuin lapsi, metsään nukkunut
mi hämyn tullen herää huudahtain
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutoonsa vastaa kaiku vain

ei tiedä koito hän, mikä aika on
ei tiedä mis on koti, kussa tie
käy teitä kyllä kautta hongikon
kun tietäis vaan mikä äidin luo vie

niin jylhä, kaamea on korpi
ja kaikki on hiljaista ja harmajaa
ei tunnu tuuli, ei liiku puu
ja kuusten takaa peikot kurkistaa

ja lapsi itkee, juoksee, lankeaa
ja nousee, lankee, nousee jälleen
pieni on poika ja suuri on metsämaa
ja kaukana on koti kultainen

niin jylhä, kaamea on korpi
ja kaikki on hiljaista ja harmajaa
ei tunnu tuuli, ei liiku puu
ja kuusten takaa peikot kurkistaa

mä oon kuin lapsi, metsään nukkunut
mi hämyn tullen herää huudahtain
mut pois on veikko, sisko hukkunut
ja huutoonsa vastaa kaiku vain

Suuri onni

niin lauloi sininen lintu
herää, rakas herää
älä yksin itke pimeää
katso aurinkoon

kerro pieni lintu
kuinka kyyneleeni voin estää
kun hän sydämeni repi palasiksi
jätti kylmään

haudattu on suuri onni
taivas kiinni mulle

mulle lauloi sininen lintu
jätä pois huomisen murheet
ei ne tänään sua kaipaa
eikä tuomitse

kulje niinkuin lapsi
joka surusta ei tiedä mitään
sä täällä kyllä pärjäät
kun juokset hiljaa

haudattu on suuri onni
taivas kiinni mulle

Sua katson vaan

sua katson vaan, sua katson vaan
sua katselen silmät veessä
tää onni on niin outo ja uus
sen että mä vapisien eessä

kun sydän on auki, on kiinni suu
mun syömmeni hehkuu ja halaa
sua katson ja säästän ja silitän vaan
kuin kerjuri leivän palaa

minä joka en nauttinut onnestain
kuin sieltä ja täältä murun
tää pöytä mulleko katettu ois
ois tullutko loppu surun?

sua katson vaan, sua katson vaan
sua katselen silmät veessä
tää onni on niin outo ja uus
sen että mä vapisien eessä

Kun kello seisoo

tää kansa on kuin kaupunki
min tornin kello seisovi
ja aikaa kysymähän
niin kaikki juoksee naapuriin

mut toisen kello edistää
ja toisen jälkeen ihan jää
ja kaikki toimet nurin käy
kun ajan johtajaa ei näy

jos täällä olis mies, jos yksikin
niin itse nousis torniin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymään

ja huutais, näin on aika maan
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
ja kaikki uskoa sen sais

ja vaikka ei ois tullutkaan
niin sekunnilleen oikeaan
ois pälkähästä päästy pois
ja jokin aika saatu ois

jos täällä olis mies, jos yksikin
niin itse nousis torniin
ja voiman oikeudella hän
sen kellon vetäis käymään

ja huutais, näin on aika maan
ja oman päänsä mukaan vaan
hän ajan kellon asettais
ja kaikki uskoa sen sais

mut mies viipyy, viipyy vaan
ja yhä seisoo kello maan
ja kaikki toimet nurin käy
kun ajan johtajaa ei näy

Kun muistelen

kun muistelen, kuinka monta iltaa
olen istunut yksin, yksin
ja katsellut taivaan tähtiä
jotka vilkkuvat vieretyksin

kun muistelen, kuinka monta taivalta
olen kulkenut korpimailla
olen istunut kuusien alla
ja olen istunut iloja vailla

niin poikani, poikani
sua lähelle tulla mun täytyy
niin poikani, poikani
sua lähelle tulla mun täytyy
ja katsoa kauan, kauan

kun muistelen, kuinka monta aatosta
olen aatellut pahaa siellä
jotka oisi yhdessä vältetty
ja voitettu yksimielellä

niin poikani, poikani
sua suudella kauan mun täytyy
niin poikani, poikani
sua suudella kauan mun täytyy
ja itkeä, itkeä hiljaa

niin poikani, poikani
sua lähelle tulla mun täytyy
niin poikani, poikani
sua suudella kauan mun täytyy
ja lempiä kauan, kauan

tyttöni, tyttöni
sua katsella kauan mun täytyy
tyttöni, tyttöni
sua suudella kauan mun täytyy

Tähtitarha

kuljen, kuljen, kuljen
kummallista tietä tähtitarhan
sadan saanut surman suitse
haavehen ja harhan

täällä eivät piikit pistä
polta haavat okaan
täällä voi vaan nousta ja nousta
eikä mennä lokaan

täällä on käydä turvallista
tuollapuolen vihan
yläpuolen yön ja hallan
taivastietä ihan

päätä huimaa katsellessa
maailmoja alla
hurmaa kahta kauniimmin
toiset korkealla

ensi kerran elämässä
elän rinnan rauhaa
sopusoinnun suurta unta
laulun mieltä lauhaa

täällä eivät piikit pistä
polta haavat okaan
täällä voi vaan nousta ja nousta
eikä mennä lokaan

täällä on käydä turvallista
tuollapuolen vihan
yläpuolen yön ja hallan
taivastietä ihan